Hyväksi todettu hotelli Pariisin Charles de Gaullen kentällä.
Lento oli useita tunteja myöhässä. Onneksi olimme varanneet majapaikan ensimmäiseksi yöksi kentältä aivan kolmosterminaalin vierestä, joten viivästys ei juurikaan meitä häirinnyt. Paitsi että nälkä sai matkalaukkujen odottelun tuntumaan tavanomaista pitemmältä. Ehdittiin kuitenkin vielä syömään ja nauttimaan CitizenM -hotellin rennoista ja mukavista oleskelutiloista. Tarkoitus olikin, että lähdemme aamulla hyvän ja rauhallisen aamupalan täyttäminä kiireettä kohti Pariisin keskustaa.
Hotelli on enimmäkseen katetun ulkokäytävän päässä kolmosterminaalista, joten sijainti on mainio. Ilmapiiri on moderni, siisti ja samalla kodikkaan leppoisa. Kaikki huoneet ovat samanlaisia, joten perinteistä superior tai ylempää luokkaa ei tarvitse miettiä. Huoneissa on perällä todella iso ja mukava sänky, joka ulottuu seinästä seinään. (Veikkaan kyllä että petaajat eivät ole ihanuudesta samaa mieltä) Kaikki huoneen toiminnot säädetään siellä olevan i-padin avulla: sälekaihtimet, iso televisio, musiikki sekä valaistus. Valaistuksen voi säätää minkä tasoiseksi tai väriseksi tahansa, löytyy myös valmiita mielialan mukaisia valaistusvaihtoehtoja. Kaikki olivat kyllä positiivisia mielialoja. Olisi ollut hauska testata, minkälaisen väriyhdistelmän ja valaistuksen tason laite olisi taikonut vaikka vihaiselle.
Tuossa kyseisessä hotellissa tutustuimme eräällä aikaisemmalla reissulla suomalaiseen tosi mukavaan työntekijään. Siispä olimme varanneet hänelle yllätykseksi ison pussin salmiakkia. Onneksi hän oli työvuorossa, joten ei mennyt hukkaan namit. Vaikka ei niitä karkkeja kyllä takaisin olisi tuotu.
Junalla CDG- kentältä Pariisiin Gare Nordille
CitizenM:n mukavan sängyn ja monipuolisen aamiaisen jälkeen oli aika vetäistä laukut ulkoilmaan. Ei tuiskua, linnut laulaa ja ruoho on jumankekka vihreetä. Suuntasimme takaisin siihen viereiseen lentoterminaaliin. Ostin ensimmäisestä automaatista liput keskustaan. Joskus automaattien sijainti hurjan isoilla asemilla etsityttää, joten kannattaa tarttua heti toimeen, eli hankkia lippu, jahka näet automaatin. Lipun osto on helppoa juuri tuolle matkalle, koska koneen valikossa on valmiina matka Gare de Nordille. Ei tarvitse pähkäillä kaiken maailman vyöhykkeiden kanssa.
Mutta junaan päästäkseen matkailijan täytyy mennä ensin RER B- kylttien mukaan junaasemalle. Terminaaleissa on myös hieman samanoloisia kylttejä CDGVal-shuttlejunaan, joka kulkee muutaman minuutin välein terminaalien välillä. Tähän ei tarvitse lippuja, se huitelee ilman kuljettajaa ja pysähtelee ykkös-, kakkos- ja kolmosterminaaleissa ja niiden välillä vielä P-alueilla.
Mutta RER B junan asemat sijaitsevat siis kakkos- ja ykkösterminaaleissa. Hämäävästi juna lähtee kakkosterminaalista, jossa on suurin asema, jatkaa sieltä ykkösen kautta (toki pysähtyy sielläkin) kohti Pariisin keskustaa. Junat lähtevät 15 minuutin välein.
Me kuljetutettiin itsemme shuttlejunalla kakkosterminaaliin. Oli tarkoitus ensiksi mennä ykköseen, mutta jotenkin oltiin keskustelun tuoksinassa, eikä ehditty jäädä siinä pois. Mutta juna-asema löytyi helposti. Junan ovella oli virkapukuinen henkilö, joka nyökytteli epäröiville matkustajille, että kyllä kyllä, tämä menee a Paris.
Asemalla junassa istuessa pääsimme seuraamaan aseistettujen vartioiden työtä, kun he pysäyttilevät paikallisia veivareita ja tutkivat näiden kasseja. Muutama poikaryhmä lähestyi kauempaa ja kehonkieli paljasti, että välit vartijoiden kanssa olivat saaneet joskus kunnon kolauksen. Pyörsivät kannoillaan todella sujuvasti sivulle samalla, kun päät painuivat hartioiden väliin. Heidän onnekseen lähimpien vartijoiden huomion kohteena oli suuren metalliroskiksen sisältö. Vieressä joku äijä huitoi itsestään ulos nähtävästi meriselitystä roskiksesta löytyneelle pussukalle. Juna lähti ja jäimme pohtimaan näytelmän loppua.
Ilmiselvästi Pariisissa näkyy levoton maailman tilanne. Macronilla on vahvat mielipiteet asioista ja sitä myöten vahvat toimet ja siitähän ei aina tykätä. Pariisissa on aina ollut keskeisillä paikoilla aseistetut vartijat, mutta tuntuu, että nyt niitä oli vielä enemmän ja epäilyttäviä kulkijoita näkyi riittävän.
Huomasimme, että olikin hyvä juttu, että vahingossa huitastiin sillä aavejunalla kakkoseen. Laituri oli aivan täynnä muitakin lähtijöitä. Saimmekin hyvin istumapaikat, toisin kuin ykkösterminaalista tulevilla oli jo huomattavasti tiukempaa. Nyökyteltiin toisillemme, ihan kuin olisi ollut ihan ite keksitty keksintö se, että ei jääty ykkösellä pois.
Junamatka kestää n. 30 minuuttia. Siinä kerkiää nostaa saapumisen tunnelmaa Pariisin laitakaupunkia katsellessa. Pysähdyksiä on muutamia. Kuulutus ja aseman nimikyltti eivät tunnu täsmäävän sitten millään. Kyltissä lukee selvästi aurinko ja kuuluttaja on sitä mieltä että tämä on kuu.
Gare de Nordilla viimeistään tajuaa, että nyt ei olla Kotikaupungin puisella pikkuasemalla odottamassa Helsingin junaa. Vaikka mukavaa se sekin on. Hälinän, ihmisvilinän ja kuulutusten keskellä voi huokaista, että täällä sitä nyt ollaan. Ainiin ja sen ällistelyn lomassa pitää muistaa ostaa ensimmäisestä vastaantulevasta automaatista metrolippuja. Siis sellaisesta joka myy metrolippuja. Automaatteja on monenlaisia ja täytyy vain käydä räpeltämässä niitä sen verran, että tajuaa, mikä niistä suostuu luovuttamaan oikeat piletit. Melkein kaikista löytyy ihan ensipainalluksilla englanninkielinen versio. Helpottaa aika paljon. Kannattaa ostaa kerralla useampia taskuun, maksavat pari euroa kappale.
Metrossa kulkemisesta tein oman postauksen se on niin lystiä. Tai siis on lystiä sen jälkeen, kunhan oppii vähän tulkitsemaan sitä äkikseltään erittäinkin sekavalta vaikuttavaa metrokarttaa.
Oikein mukava hotelli Pariisissa
Juna-asemalta jatkoimme metrolla vielä pienen pätkän. Place de Italyssa noustiin maan päälle. Vastassa oli jälleen kerran se jännityksen täyteinen tunne, kun ensimmäisen kerran astuu uuteen paikkaan. Sitten seurasi kohta se perinteinen pähkäily, että mihinkäs kohtaan sitä noustiinkaan. Metroasemalta pääsee yleensä nousemaan portaita useammalle kadulle. Puhelimen näytöltä tihrusteltiin suuntia hotellille, jonka tiesimme olevan ihan lähellä. Ja pienen joopaseipäs tuokion jälkeen suuntasimme tyytyväisinä kohti muutaman sadan metrin päässä olevaa määränpäätä.
Majapaikaksi oli valikoitunut tällä kertaa Coq-hotelli. Joo, kukkohotelli, ei se joksi joku voisi äkkiarvaamatta luulla. Saanut erittäin hyvät arvostelut, joten kohta selviäisi, mikä on meidän arvio.
Ja kyllä, ystävällinen hymy siistissä vastaanotossa ison karkkikulhon vieressä ei ainakaan vielä painanut mielialaa alaspäin. Yleiset tilat vaikuttivat kodikkailta ja huone oli todella siisti.
Kahvia ja teetä sai hakea milloin halusi automaatista ja aamupalalta jääneitä minicroissantteja tai muita pikkuherkkuja oli tarjolla myös.
Mikäli haluat yöpyä useampia öitä tässä hotellissa, tämän paikan tumma sisustus käytävillä ja huoneissa alkaa varmasti tuntua no, tummalta. Mutta pari yötä meni oikein tunnelmallisesti. Aamupala on suht perinteinen, mutta riittävä. Normi ähkyn jälkeen pärjää monet kävelyt, kaikkea perusjuttua (ja laadukasta sellaista) on. Niin ja heidän leipänsä tulee kuuluisasta Poilane:n leipomosta, joten senkin pääsi maistamaan. Hyvää, muttei nyt niiiin taivaallista. Meillä kun saa Suomessa avot hyvää leipää.
Jos joku oli taivaallista, se oli juuri puristettu tuoremehu. Kanssamatkustajan mielestä kyseessä oli ehkä kaikkien aikojen paras tuoremehu. No oho, tekipä tämä juissi vaikutuksen. Tällaisella mielialalla on hyvä lähteä taivaltamaan katuja ja katselemaan tyypillistä Pariisin talvipäivää.
Talvisen Pariisin katuja
Tuuri oli käynyt. Märät kadut kertoivat vesisateen käyneen yöllä. Nyt oli aurinko pilkistelemässä ja lämpötila vähän yli kymmenen astetta. Onneksi oli kevyempi takki mukana.
Mouffetard -katu sattui tulemaan eteen. Se on Pariisin vanhimpia katuja ja täynnä pieniä putiikkeja. Muutama kauppias oli levittäytynyt kadullekin tuotteidensa kanssa. Tämä katu on varsinaiseen turistiaikaan kuulema aina ihan täynnä porukkaa, mutta tammikuisena aamupäivänä siellä oli mukavan rauhallista. Ja hyvin idyllistä. Senverran idyllisen hempeäksi heittäytyi ilmapiiri, että piti pistäytyä yhteen putiikkiinkin ihastelemaan kauniita käsitöitä. Ja niinhän sieltä jatkettiin matkaa narukahvaisen paperikassin kanssa.
Vastaan alkoi tulla Pantheonin kulmat ja päätettiin pistäytyä siellä, se kun oli yksi niistä monista käymättömistä paikoisa. Massiivisen järkäleen sisäänmenoporttia etsittiin ja ihmeteltiin ulkopuolen penkeillä ja nurmikoilla istuvia koululaisryhmiä. Portti löytyi, mutta siellä norkoili puolestaan samanlaisia paperikassituristeja kuin mekin. Portti oli kiinni. Tutkittiin kyltistä ja vielä varmuudeksi netistäkin että joo, joka päivä on auki, paitsi jouluna. Mutta kun ei ollut. Sitten huomattiin infotaululla pieni lappunen, jossa luki että kiinni on tänään. Olisiko vahtimestari mennyt lakkoon. Eipä tiedä. Kohautettiin hartioita ja tuumattiin, että toisella kertaa. Lähdetään sitten vaikka katsomaan miten Notre Damen remontti edistyy.
Notre Damen remontti – kunnon korjaustyömaa
Muistan, kun puhelimesta seurasin suoraa lähetystä, kun Notre Dame paloi. Olimme kerran käyneet tuolla sisällä ennen paloa ja useammin ihastelleet sitä ohi kulkiessa. Kummallista mikä tuon rakennuksen tuhoutumisessa oli niin koskettavaa. Upea rakennus, mutta toisaalta, onhan niitä kymmeniä muitakin. Joku siinä vain sai aikaan, että korjauksia on pitänyt seurata.
Pariisin kaupunki on kyllä ottanut kaikki irti korjauksen huomiosta. Täytyy niitä olla hurjasti muitakin, jotka käyvät telineitä ja nostureita katsomassa. Rakennuksen ympärillä on noin kolme metriä korkeat seinäkkeet täynnä valtavia hienoja valokuvia sekä tarinoita. Näyttelyssä kerrotaan kirkon historiasta sekä yksityiskohtaisesti koko rakennusurakasta. Korjauksen aloittaminen, kartoittaminen, ongelmat, avainhenkilöt, korjauksen kulku ja vaikka mitä on selostettu. Kuvamuuri on hurjan pitkä.
Kirkon etupuolella olevalla isolla aukiolla on katsomo, jossa voi tarkkkailla töiden edistymistä. Siellä kännykät heiluu. Muutama katusoittajakin soittelee ihmisten iloksi. Ilmassa tuoksuu creppien herkullinen aromi pienistä paistokärryistä. Markkinameininki.
Eloisaan bistroon syömään
Nälkä se tulee, vaikka kuinka aamulla tuntui siltä, että elä pöljä syö tänään enää. Ruokapaikoista ei kyllä ole pulaa. Joskus olen metsästänyt ravintolavinkkejä reissuun mukaan, mutta todella harvoin ne ravintolat ovat juuri silloin lähettyvillä, kun ruoka-aika on käsillä. Ja tuntuu, että kovin kauas yhden ruokapaikan vuoksi ei viitsi lähteä kulkemaan. Toki joskus haluaa nähdä jonkun aivan spesiaalipaikan ja silloin se huuhailu kaupungilla kohdistuu juuri tuota syöttölää kohti.
Ravintoloita on tuhansia, ja ranskalaiset arvostavat hyvää ruokaa todella paljon, joten paras vain mennä sisään. Katso kuitenkin vähän ravintolan sijaintia. Jos on ihan nähtävyyden vieressä ja ulkona isolla kyltillä houkutteleva englanninkielinen mainos, en menisi juuri siihen. Ja varsinkaan jos siinä on ovella superinnokas sisäänheittäjä huutelemassa mukavia. Voi olla sekin ihan hyvä, mutta mahdollisuus tulla rahastetuksi maksamalla liikaa keskinkertaisesta ruuasta on isompi.
Hieman syrjemmässä (niin, mikähän se olisi Pariisissa syrjemmässä…) oleva paikka joka on täynnä perusranskalaisen näköistä väkeä on se, johon itse aina yritetään mahtua. Ongelman voi kyllä aiheuttaa heittomerkkejä täynnä oleva a-ja-la menu. Muutamien perusruokien opettelun lisäksi kannattaa opetella sen verran ranskaa, että osaa kysyä tarjoilijalta kohteliaasti josko hän taitaisi englantia. Kun hän kuulee tämän maalaisen hieman säälittävän yrityksen ääntää Pariisilaisittain, hänkin rohkaistuu ehkä sanomaan muutaman sanasen englanniksi. Välittömästi tätä seuraa yleensä pahoittelu hänen omasta huonosta kielitaidostaan. Kohtelias maininta, ottaen huomioon omat äskeiset mongerrukset.
Mutta kohteliaisuus se, jolla kannattaa pelata ja jolla saa lähes aina hyvää palvelua. Pöytään saattaa ilmestyä jostain takahuoneesta jopa englanninkielinen menu. Kerran tarjoilija haki pöydän viereen jumalattoman ison mustan liitutaulun, istahti meidän väliin ja alkoi hyvin vajavaisella englannilla kertomaan mitä tänään oli tarjolla. Ja ne mitä ei osannut kääntää, kertoi iloisena ranskaksi. En tänäkään paivänä silti tiedä ihan varmaksi mitä syötiin, mutta hyvää oli.
Useimmiten päiväsaikaan paikassa on tarjolla päivän menu, plat de Jour, joka sisältää kaksi tai kolme ruokalajia. On edullinen, tulee suhtalaisen nopeaan ja on hyvää, tietysti paikasta ja vähän tuuristakin kiinni. Niissäkin voi olla vaihtoehtoina eri variaatioita. Toki se tarjoilija ehkä uskaltaa kertoa sillä hapuilevalla englannilla nuo vaihtoehdot. No, tämä oli hieman turhaa yleistystä, on siellä joskus erinomaista englantia puhuviakin, mutta ovat kyllä vähemmistönä.
Kolmas hyvä hotelli Pariisissa
Käväisimme junalla asustelemassa muutamia päiviä Pariisin ulkopuolella, mutta sitten palasimme jälleen tuohon kahviloiden ja koristeellisten parvekkeiden täyttämään kaupunkiin. Tällä kertaa olimme valinneet hotellin suhtalaisen läheltä Canal Saint-Martinia. Jälleen uusi seutu katseltavana, eli kenkien kulutus jatkuu.
Hotelli oli La Planque pienellä kadulla. Tämä alue ei ole kovin turistinen, koska varsinaisia suuria nähtävyyksiä ei ole lähellä tuota kanavaa lukuunottamatta. Hotelli on pinta-alaltaan pieni, siinä on viisi kerrosta ja jokaisessa kerrosessa muutama huone. Siisteys on hyvällä tolalla joka puolella ja ystävällinen henkilökunta jaksaa hymyillä.
Hissi on tyypillisen pieni, vanhoihin taloihin ei ole helppoa tehdä hissikuiluja jälkeenpäin. (Harvemmin niitä on ollut 1800 luvulla tai 1900 luvun alussa rakennussuunnitelmissa.) Tai siis oikeastaan se koppi oli superpieni. Iloinen virkailija tilasi meille hissin ja matkakaveri meni laukun kanssa hissiin. En mahtunut perässä. Tai olisin mahtunut jos olisin istunut sen laukun päälle. Ei mitään hätää, en käytä hissiä muutenkaan juuri koskaan, mutta olisin halunnut astua kyytiin ehkä vain siksi, että tuo virkailijan toiveikas hymy hissin saavuttua ei olisi mennyt hukkaan. Laitoin vastahymyn peliin ja lähdin nousemaan kapeita ja hurjan kauniita kierreportaita yläkerroksiin.
Huone oli todella siisti ja pehmeän kodikas. Sänky muhkea, kylppärissä ihanat Ritualsin tuotteet.
Ja mitenkäs sitten se yksi tärkeimmistä, eli aamupala. Ei huono ollenkaan. Nälkäisenä ei tarvitse lähteä kaupungille kuljeskelemaan.
Täälläkin sai päivällä juoda kahvia tai teetä mielikseen. Kun tultiin kaupungilta päiväkierrokselta, vilkaistiin aulan kahvipöytään. Iso suklaakakku sai meidät pysähtymään ja testaamaan millaisen cappuccinon isokokoinen kahvikone pyöräyttäisi. Ja konehan lirutteli oikein maittavan kupposen kakkupalan kaveriksi.
Eka kertaa bussissa Pariisissa
Metron käyttö sujuu jo leikiten, mutta kuinkas linjurin kulkureitit tutkitaan. No puhelinhan se piti ensimmäisenä ottaa käteen. Sitten bussipysäkillä äimisteltiin sekavaa siksakkia. Jos tämä kaupunki olisi puoletkin pienempi, suunnistaminen helpottuisi. Tai ainakin sitä kuvittelee niin. Tämä noin kymmenen kilometriä halkaisijaltaan oleva ydinkeskusta on aikamoinen bussireittiviidakko. Metrokartta on ihan kevyttä kauraa.
Alettiin tutkailemaan, mitkä bussit kulkevat lähipysäkiltä ja minne niillä pääsee. Noin niinkuin suunnilleen. Siinä ihmetellessä tuli bussi, jossa luki Pantheon. No sepäs sattui, siispä sinne. Jospa meillä ei olisi niin huono tuuri, että tänään olisi taas joku yllättävä syy sulkemiselle.
Metrosta ostettuja lippuja oli taskussa, joten sisään vaan. Edessä oli just sen näköinen laite, jossa matkalippu varmaan pitää leimata, ja niinhän se kone rouskaisi kevyesti lippuun leiman.
Olipa kiva katsella maisemia ja katuja maan päällä muutenkin kuin kävelemällä. Varmasti palataan tuskailemaan sen bussikartan kanssa vielä toistekin. Eihän nämä meitä kuitenkaan kaupungin ulkopuolelle vie. Ainakaan toivottavasti.
Kuinka ollakkaan, jonkun ajan päästä edessä alkoi näkyä massiivinen määränpäämme. Pimpelipompeli ja pihalle.
Pantheon, tällä kertaa auki
No nyt portilla oleva kyltti piti paikkansa. Sisään päästiin pientä pääsymaksua vastaan, taisi olla 13 euroa/nuppi. Harmi, kun kupolin näköalatasanne avautuisi vasta paremmilla keleillä.
Jyhkeä ja massiivinen, siinä varmaan kuvaavat sanat tälle monumentille.
Niska kenossa kuljettiin ympäriinsä. Sitten paineltiin alakertaan. Siellä on hautapaikkoja kuuluisille ranskan sodissa, tieteessä, kulttuurissa tai taiteissa ansioituneille tyypeille. No oli siellä joitain tuttuja, ainakin Voltaire ja Curien pariskunta ja Josephine Baker. Terve vaan.
Vielä yhtä ihmeteltäväähän täällä piti tuijotella, eli Foucault:n heiluria. Siinä 67 metriä pitkään vaijeriin on laitettu painava metallipallo roikkumaan. Ja kun maapallo pyörii, niin pallero heiluu. Kaiken lisäksi siitä näkee kellon ajan. Hypnoottinen liike vain jatkuu ja jatkuu, rauhallisesti ja varmasti. Parempi jatkaa matkaa ennenkuin nukahtaa.
Iltakävely partureiden valtaamalla kadulla
Päätettiin lähteä vielä viimeiselle kävelylle ympäristöön. Jalat kuljettivat meitä Gare de Nordin asemalle, jossa päätettiin ostaa samalla junaliput huomisaamun junaan. Olisivat nekin valmiina, kentälle mennessä on aina vähän väsy ja vielä kiirekin päälle. Aseman seutu oli vilkas ja täynnä valoja hämärtyvässä illassa.
Sieltä lähdettiin suuntaamaan noin niinkuin suunnilleen kohti omaa hotellia. Eräällä kadulla aloimme ihmettelemään, että ihmisiä oli hurjan paljon kaduilla ja värimaailma oli taittunut tummempaan suuntaan. Sitten alkoi ihmetyttämään se, että melkein joka toinen putiikki oli parturi tai kampaamo. Niitä vain jatkui ja jatkui. Kaikissa niissä oli asiakkaita, joissakin ihan tungokseen asti. Oli kahvikuppia tai mukia kädessä, tai muuten vaan meininki niinkuin kotona olisivat olleet. Ja sitten melkein joka toinen putiikki myi peruukkeja. Oliko nyt niin, että jos parturointi meni ihan reisille, voi parturi ohjata asiakkaan naapuriin ostamaan peruukin. Tuolla täytyy olla joku surkeiden partureiden keskittymä, kun noin moni perukkikauppias on bisneksen laittanut pystyyn. Liekö sana kiirinyt, että sinne Strasbourginkadulle kannattaa mennä myymään peruukkeja, kun siellä on kunnon nylentä käynnissä iltaisin. Mutta minkä ihmeen takia niitä asiakkaita oli niin hemmetisti kuitenkin niissä partureissa?
Koko loppumatka tätä pohdittiin, eikä asiaan tullut minkäänlaista selvyyttä. Ei edes viinilasillinen iltapalan kera auttanut ratkaisemaan pähkäilyä. Nauratti vain vähän enemmän. Vielä aamulla viimeisellä aamupalalla ennen lentokentälle lähtöä kehiteltiin joku pöhkö teoria. Vaikka mieli olikin lähdöstä haikea.
Matkailu avartaa sanotaan. En tiedä onko se avartamista, mutta maailmalta löytyy enimmäkseen monia pieniä huvittavia asioita. Tai ainkin ne vaikuttavat huvittavilta. Tuskin tuonkaan kadun eläjät pitävät omaa elämäänsä huvittavina. Tai no, toivottavasti pitävät. Soisin heille myös naurua peruukkeja sovitellessaan. Oli sitten syy peruukin ostoon mikä tahansa.
Ai niin, muutama päivä ennen tämän kirjoitusta uutisissa oli, että Pariisi ei myönnä enää lupia parturiliikkeille.
