Olipa kerran haave. Se keikkui mielessä vuodesta toiseen aina Monte Carlo rallin aikoihin, mutta aina vain jäi toteuttamatta. Sitten tuli mahdollisuus ja päätettiin tehdä haikailulle loppu. Tuo päätös tehtiin viime syksynä Jyväskylän rallireissun ja muutaman oluen nostattamissa tunnelmissa Kuopiossa. Siinä Kallaveden maisemia katsellessa Luoto-ravintolan terassilla tuli lyötyä kättä päälle, että ens talvena kyllä mennään.
Nyt siitä sitten tehtäisiin totta, lähdettäisiin Monte Carlo ralliin. Matkan ajankohdan olivat päättäneet sedät, joilla oli aikataulujen säätämiseen annetut valtuudet. Niinpä tammikuun lopussa olisi lento pois pakkasesta ja lumien keskeltä.
Tämän jälkeen oli tiedossa tuntikaupalla tietokoneella istumista. Ainoa varma asia oli siis se kilpailun ajankohta. Määränpää oli aika suurpiirteinen. Alue, jossa ralli ajettaisiin, oli suhtalaisen suuri. Reitin tekoon päätösvallan saaneet sedät päättivät pitää hulluja jännityksessä jouluaaton aattoon saakka, jolloin julkaistaisiin rallin virallinen reitti.
Majapaikan metsästystä ja muita varauksia ennen lähtöä
Jouluun saakka ei kuitenkaan voitu jäädä odottamaan. Alueelta pitäisi löytää petipaikka, josta ei tarvitsisi maksaa ihan maltaita. Vaikka seutu vaikuttikin kartasta ja meidän vinkkelistä katsottuna syrjäiseltä, oli ehkä turha haikailla, että olisimme ainoita sinne seudulle menijöitä. Ehkä pohjoisimmasta päästä kylläkin. Joten täytyi metsästää edellisen vuoden reitit ja tehdä niiden perusteella arvailuja tulevan tammikuun reittien sijainnista.
Sitten vain laitettiin hakukone pöhisemään ja aloitettiin tihrustamaan näytölle ilmestyviä majapaikkojen kuvakkeita.
Tässä oli käsillä puuha, johon saisi menemään ihan just niin kauan kuin aikaa, hermoja ja kahvia on käytettävissä. Viimeistä voi hakea kaupasta, mutta muut ovat joskus kortilla.
Majapaikaksi valikoitui pariksi yöksi vaatimaton majatalo vuoristossa lähellä Selonnetia. Noilla seuduilla on aina ajettu joku pätkä, joten oletettavasti reitti kulkisi siellä jälleen. Arvostelujen mukaan tuon pitäisi olla varsin siisti paikka kuorrutettuna hyvällä palvelulla. Mukava majatalon emäntä hääräilemässä höyryävien patojen ääressä vuoristoravintolan keittiössä kuulostaisi ihan matkailuohjelman idylliltä. Elikkä napattiin tuo kiinni. Aikanaan selviäisi, oliko tällä mielikuvalla mitään katetta. Sen jälkeen etsittiin vielä hotelli pariksi yöksi Grenoblesta. Valinnanvaraa oli tarjolla muutaman kahvikupillisen verran.
Majapaikan valinnassa yksi valintakriteereistä on täysi peruutusmahdollisuus vielä vähän ennen reissua. Huoneet kyllä saisi yleensä vähän edullisemmin, jos maksaisi ne heti, ja lupaisi olla kinuamatta peruutusta. Mutta on sillä mielenrauhallakin jokin arvo. Tähän ikään mennessä olen oppinut sen, että jos sitä sattuu ja tapahtuu reissussa, niin voi se epäonni potkia jo ennen reissuakin.
Sitten se mopo lähti jossain vaiheessa keulimaan.
Niinpä päätettiinkin lentää ensin Pariisiin ja olla siellä muutama yö, ja siitä sitten ajella pikajunalla Grenobleen. Sieltä otettaisiin alle vuokraamon auto. Grenoblesta junailtaisiin rallin jälkeen vielä takasin Pariisiin pariksi yöksi. Junamatkat ovat olleet aina hyvin lähellä sydäntä, joten tämä uusi idea ei kokenut juuri minkäänlaista vastustusta. Siispä uutta kahvia tulemaan.
Lentoliput varattiin sitten viimeiseksi, kun alettiin ymmärtää, että siitä moposta alkaa loppua bensa.
Ajankulua matkaa odotellessa eli tärkeitä muistettavia
Vuokraa auto ajoissa. Varaa siihen mukaan lumiketjut (eivät sisälly automaattisesti varaukseen) tai kysy autoa ns. jokasään renkailla. Vuoristoteillä näyttää olevan paikkoja, joissa lumiketjut ovat pakollisia tietyillä keleillä. Meillä oli hyvä tuuri, kun kelit olivat huomattavasti tavanomaista lämpimämpiä, joten lumen ja jään kanssa temppuilu ei onneksi sattunut kohdalle. Koko lumiketjuidea kuulostaa aataminaikuiselta keksinnöltä, mutta ranskan eteläosissa sana talvirengas kuulostaa varmaan yhtä ylimitoitetulta, kuin meillä catepillari potunnostossa.
Hanki kunnon kartta. Joo, ihan semmonen iso, jolla saat levitellessä peitettyä oman näkyvyytesi lisäksi kuskin näkyvyyden. Ja jota et saa ikinä enää taiteltua takaisin. Näitä löytyy aika hyvin esim. Akateemisen kirjakaupan, Adlibriksen tai matkavaruste.fi:n sivuilta. Eivätkä maksa maltaita.
Navigaattori on kyllä hurjan kätevä, ja en luopuisi siitä enää. Mutta pikkuruisilla vuoristoteillä kannattaa antaa laitteen tehdä tyytyväisenä hommaansa, ja tarkkailla sen tekemisiä vaivihkaa kartasta. Navigaattorin mielestä ei ole mitään ongelmaa oikaista aina, kun se on mahdollista. Tai ainakin yrittää oikaista. Koska sen mielestä tietä käytetään. kun se on kerran tehty. Ihan sama käyttääkö sitä autot vai muulit.
Mieti aikataulu kuntoon ajoissa. Vuoristossa ajaessa keskinopeus voi olla helposti 50 – 60 km tunnissa, vaikka kuinka letkeältä meno tuntuisi kurvista toiseen rullatessa. Eikä se letkeä auvo yleensä kauaa kestä, kun paikalliset mammat painaa pikkurelluilla ulkomutkassa morjestaen ohi. Kymmenien vuosien kurvailu mutkista toiseen vauhdittaa näköjään kummasti matkantekoa. Kesken kireän kurvin vastaan tulevat toiset suhaajat eivät auta yhtään keskinopeuden nostossa. Huonolla tuurilla nenän edessä onkin yhtäkkiä tukkirekka. Kun tilanne on ohi, ehtii hengitystä jälleen aloitellessa miettiä, että mitä tuo täällä puurajan yläpuolella tekee.
Elikkä ajomatka saattaa vaikuttaa kartalla katsottuna lyhyeltä, mutta ajallisesti siihen kuluu yllättävän paljon aikaa. Pikataipaleen seuduille saavuttaessa kannattaa myös huomioida, että katselualueiden läheiset parkkipaikat ovat todella kysyttyä tavaraa. Varaa siis kunnolla aikaa parkin etsimiseen. Tai ole todella ajoissa. Opastajia kyllä on, huomioliivit päällä neuvovat sujuvalla ranskankielellä ja suht ymmärettävästi huitomalla seuraavaan parkkiin. Joka voi olla yhtä täynnä.
Hommaa, mikäli mahdollista itsellesi Rallin opas. On todella hieno ja hyvin tehty erikoiskokeiden kuvaaja. Siis samanlainen, kuin on Jyväskylän MM-rallissakin käytössä. Helpottaa huomattavasti katselupaikan valintaa. Siitä näkee myös sulkuajat, jotka joutuu joissain tapauksissa ottamaan huomioon. Teitä ei ole niin paljon kuin mihin täällä ollaan totuttu. Oppaita on myynnissä ainakin huoltoalueella virallisessa Monte Carlo rallin myyntipisteessä. Kannattaa tutkailla myös rallin omia sivuja, voisiko tilata ennen reissua.
Netissä on hyvät karttasivut:https://www.rally-maps.com/WRC. Siellä on kartat aika monesta rallista, jahka ne on julkaistu. Tämän kirjoitushetkellä (maaliskuu) Jyväskylän MM-rallin reittikin näkyy höölisti jo olevan siellä.
Se mikä poikkeaa ainakin Jyväskylän ja Ruotsin ralleista, on se, että pikataipaleille pääsee katsomaan ilman pääsymaksua. Sen kun vaan kävelee paikalle. Tai no, pitää aluksi ehkä vähän lentää.
Matka alkaa eli keikkuvaa lentoa Pariisiin
Lähtiessä Helsingissä oli myrsky. Sinne laskeutuminen sujui täydellisen hiljaisuuden vallitessa lukuunottamatta moottoreiden nousevaa ja laskevaa jurinaa. Kone vaappui puolelta toiselle niinkuin ekaluokkalaisen ruutuvihkolennokki. Lopultakin tömähdys kertoi että kiitotiellä ollaan. Pystyi aloittamaan sormien irrottelun irti penkin kahvoista.
Myräkkä oli saanut aikaan sen, että lentokentällä oli vain yksi kiitotie käytössä. Siellä tulijat ja lähtijat ja lumen auraajakolonnat käyttivät samaa solaa. Ja senhän arvaa, että siinä sitä istuttiin Pariisin koneessa pari tuntia ylimääräistä odottamassa kiltisti omaa vuoroa nousta taivaalle pois tuosta lumikaaoksesta.
Junalla Pariisista Grenobleen
Pariisissa viivyimme kolme yötä. Olimme ensimmäistä kertaa tammikuisessa Pariisissa. Ennen matkaa piti hakea You Tubesta tammikuussa kuvattuja filmejä, joista näkee onko siellä noin yleensä miten kylmä. No takki auki ja ilman pipoa näyttivät suurimmaksi osaksi kuleksivan.
Koska säätiedotus lupasi erikoisen lämmintä ilmamassaa Keski-Euroopan ylle, niin jätettiin se kaikkein paksuin untuvatakki kotiin. Ja oli kyllä hyvä päätös. Keli oli syyskuisen oloinen, eikä silloin vielä kovin tuhtia varustusta tarvita.
Tein Pariisista oman postauksen, koska tämän jutun tarkoitus on koskea enimmäkseen niitä varsinaisia rallimaisemia ja sinne kulkemista. Joten lähdetäänpä Gare de Lyonin asemalle ja etsimään oikeaa junaa. Siinä sitä onkin etsimistä.
Vinkin paikka taas. Saavuthan isolle juna-asemalle ajoissa. Esimerkiksi täällä Lyonin aseman ykköshallissa ovat laiturit A – N. Kakkoshalliin ovat levittäytyneet laiturit 5 – 23. Vähän ihme systeemi, mutta näin vain on. Eli jos olet ekakertaa näillä jättiasemilla, kannattaa varata hieman aikaa ihmesysteemeihin ja suuntiin tutustumiseen. Lisäksi pikajunissa vaihtelee se aika, jota ennen sinun on oltava portilla ennen junan lähtöä. Tuo aika on lyhimmillään viisi minuuttia, mutta voi olla jopa 15 minuuttia. Joten jos portti menee kiinni, on peli menetetty, vaikka juna seisoisi vielä asemalla. Saimme todistaa yhden nuoren miehen epätoivoa, kun hän sai seurata junan lähdön pääsemättä enää laiturille. Siinä kassi lensi maihin aika voimalla. Riehumista katsellessa tuli mieleen, että kohta saapuu joku vartija, mutta ei nähtävästi ollut ainoa, joka myöhästyy ja sitten vähän päästelee paineita.
Junien lähtöpaikat tulevat tipoittain isoille näytöille niinkuin lottonumerot. Ja kun se oman junan laituri lävähtää ruutuun (vähän ennen junan lähtöä), sinä ja noin kymmenentuhatta muuta samaan junaan pyrkivää norkoilijaa alkaa kiireesti liikkua kohti tuota laituria. Siellä on sitten vastassa suppilo. Kaikkien pitää mennä pienestä portista läpi näyttämllä matkalippu laitteelle. Laite voi yhtäkkiä ruveta lakkoon, niinkuin ranskassa on usein maan tapa. Ja jos kone menee lakkoon, niin semmoinen käsittämättömän hyvillä hermoilla oleva virkasetä siirtyy koneen viereen ja alkaa tarkastamaan niitä lippuja. Ja samalla tietysti sitä, että olitko valinnut näytöltä juuri oikean lottonumeron.
Meillä oli kyllä oikea numero, mutta junan kyljessä olevat numerot eivät millään täsmänneet puhelimessa olevaan lippuun. Juna oli pitkä kuin nälkävuosi ja mieleen nousi, että kai tämän on pakko olla väärä juna. Juokse siinä sitten takaisin sen lehmänhermoisen luo ja näytä sille lippua. Jotain kohteliasta piti yrittää ranskaksi vielä sönköttää. Yhtä kohteliaasti ja liioitellun hitaasti setä viittoi sinne mistä juuri tulin. Sen verran sain selvää, että siellä takana on (ehkä) kilometrin päässä piilossa toinen juna. Eikun vaan rohkeasti takasin.
Siellä se vihreä oli punaisen junan takana. Ne olivat samaa junaa! Vaunujen numerotkin alkoivat muistuttamaan enemmän sitä, mikä seisoi matkalipussa.
Olimme varanneet viereiset paikat ja viereiset ne olivatkin, mutta oli käytävä välissä. No, mikäs tässä. Jos tulee jännä paikka, voi kättä puristaa käytävän ylikin. Hetken päästä huomasin, että puhelimeen olikin tullut SNCF:n äppiin pahoittelut paikkojen uudelleen järjestelystä jonkun hämmingin vuoksi. Pahoittelun lisäksi oli 5 euron hyvitys käytettäväksi seuraavaan junamatkaan. Hiphei.
Matkaa Grenobleen oli 600 kilometriä ja se sujui todella nopeasti luvatussa kolmessa tunnissa. Olisi mennyt vielä paljon nopsempaankin, mutta juna joutui luopumaan noin 300 km/h vauhdista Lyonin jälkeen. Rata ei siellä ollut enää moisen vauhdin arvoinen.
Meidän molempien vieruskaverit nuokkuivat melkein koko matkan, joten näin suomalaiselle luonteelle oli ihan ok, että naposteltiin eväitä suht hiljoikseen. Ehkä niitä ujostutti meidän satunnainen outo rupattelu.
Vuokra-autolla Grenoblesta ympäristön Alpeille
Grenoblen juna-asemalle astuessa vastassa oli aurinkoinen lämmin ilma. Aamupalasta oli kulunut jo sen verran tunteja, että aseman kansainvälinen hampurilaisketjun mainoskyltti sai meidät tekemään nopean päätöksen tankata vatsat. Edessä olisi matka tuntemattomaan, joten ei tarvitsisi heti pysähdellä ruoan perässä.
Parin sadan metrin päässä olevalta Europcarilta saatiin nopea palvelu ja auto alle. Ketjut oli kyllä varattu, mutta vuokraamon ystävälliset immeiset sanoivat, että heillä olisikin ennakkotiedoista poiketen tarjolla auto, jossa olisi jokasään renkaat. Jos vain suostutaan maksamaan 4 euroa ylimääräistä. Kun saatiin selville, että kuulossa ei tällä kerralla ollut vikaa, eli nollia ei ilmaantunut tuon nelosen perään, allekirjoitettiin paperit tyytyväisinä. Etukäteen olikin aikalailla arveluttanut ajatus ketjujen ähräämisestä auton alle jonkun vuoristotien varressa. Toki siellä näkyi olevankin aika tiuhaan levikkeitä juuri siihen puuhaan tarkoitettuna. No, nyt ei olisi ketjuhuolta, eikun päristellään vaan etiäpäin, keli kuin keli.
Jäätiin vuokraamon edustan luiskalle vielä hetkeksi vaihtamaan navigaattorin selostus ranskasta suomeksi ja naputeltiin sinne majatalon osoite ja etsittiin paperikartta kassista ja karkkia ja muuta pientä säätöä. Hetken päästä kohtelias hymyilevä pää ilmestyi sivuikkunan vierelle ja kysyi huolestuneena onko kaikki kunnossa. Liekö virkailija arvellut, että nämä suomalaiset tumpelot eivät taida saada edes autoa käyntiin.
Pienellä vilkutuksella ja auton käynnistyksellä kaverin ilme vaihtui huolestuneesta huojentuneeksi, morjestettiin ja nostettiin kytkintä. Tankki täynnä oli hyvä lähteä kohti edessä siintäviä lumihuippuja ja iltapäivän aurinkoa.
Majatalo vuoristossa
Maisemat olivat todella hienoja ja tiet aluksi leveitä nelikaistaisia. Hämärä alkoi laskeutua vuorten takaa ja aurinko kultasi lumihuiput punertavilla ja oransseilla väreillä. Teiden numerotkin pitenivät sitä mukaa kun vuorten varjot tummensivat laaksot. Jännäsimme, ehtisimmekö perille ennen pimeää. Emme ehtineet. Majatalo ei tosiaankaan ollut kovin tiheästi asutulla alueella, joten viimeiseen reilusti takaviistoon kapeaan risteykseen piti hiljentää melkein kävelyvauhtiin, jotta auto osuisi oikeaan kohtaan pilkkopimeällä tiellä. Köröteltiin hiljakseen eteenpäin ja jännättiin, oliko risteys ollut sittenkään oikea. Ja niin yhtäkkiä edessä olivat iloisesti vilkkuvat jouluvalot kertoen, että joku seimi olisi tarjolla.
Ulkona tuoksui puiden poltto ja jossain naapurissa rälläsi moottorisaha. Ihan kotoinen meininki. Kylmässä, alkavassa pakkaskelissä kävelimme sisään, jossa meitä oli vastassa kodikas ravintolasali, ystävällinen, noin viisissäkymmenissä oleva nainen ja kokin tamineissa kohteliaasti nyökyttelevä mies. Tämähän vaikuttaa ihan iltaruoalta. Ja kun huoneen avaimet oli saatu haltuun, tulikin odotettu kysymys, haluatteko syödä jotain?
Tilavat huoneet olivat erillisessä ulkorakennuksessa. Varustelutaso oli erittäinkin pelkistetty, mutta siisteys erinomainen. Teimme kuitenkin ensimmäiseksi jo tutuksi käyneen patjojen tarkistuksen, jonka teemme nykyisin aina. Oli sitten asuinpaikan kategoriassa nolla tai neljä tähteä. Viisi tähteä on käymättä, varmaan sielläkin tulisi varovasti kurkittua. Tai pitäisi pyytää lähettiä kurkistamaan. No, öttiäisiä emme halua kotiinviemisiksi. Mutta eipä siinä tullut mietittyä, että mitä sitten, jos jälkiä ylimääräisistä kulkijoista olisi löytynyt sängyn rakenteista. Vaihtoehtoina matkan jatko pimeillä vuoristoteillä jonnekin ilman varausta vai öttiäiset yöseurana.
Ulkoilman koleus tuntui vielä huoneessa sisällä, joten väänsimme kaikki patterit pykälää isomalle ennenkuin lähdimme noudattamaan ehtoisen emännän ruokailukutsua.
Saimme kuulla, että muut talon vieraat olivat lähteneet illaksi ralliin. Eli täällä oli meitä innokkaampia tai luultavasti kokeneempia tämän rallin kävijöitä. Kauden aloittava ensimmäinen pikataival ajettaisiin illalla kuulema ilotulituksen kera. Jaaha, jaaha, tuota emme tienneetkään ja myöhäistä se nyt oli, kun tässä kuolan kerääntyessä suupieliin katseltiin eteen kannettuja ruoka-annoksia. Ehkä seuraavalla kerralla, tämänhän pitikin olla semmoinen tutustumismatka.
Rapeat maalaisperunat, pehmeät lihat, muheva muhennos ja maukkaalla etikkaisella kastikkeella kuorrutettu salaatti kylmän oluen kera olisi ollut jo ihan riittävä unentuoja. Mutta niin vain oli ihan pakko ahtaa vielä lautaselle mojitosta innoituksen saanut sitruunainen jälkiruoka. Siinä sitä lusikoidessa idea oli ah niin hyvä, mutta petissä liian täyden vatsan kanssa kääntyillessä vähintääkin vähäjärkinen. Eikä ollut ensimmäinen kerta. Mikä ihme siinä on niin vaikea oppia olemaan vähemmällä syönnillä ennen nukkumaanmenoa…
Aamu koitti kirpeän kylmän kirkkaana. Uni se oli tullut lopultakin. Oli jännittävää avata verhot ikkunoista ja katsoa miltä ulkona näyttää. Ja vuorethan ne kohosivat jyhkeinä ympärillä. Nyt aamuaurinko puolestaan kultasi lumiset huiput.
Aamupalalle kipaistiin puolijuoksua kuuraisen pihamaan halki. Autoja oli ilmaantunut meidän auton vieren, joten olivat ne muut asukkaat selvinneet yötaipaleelta nukkumaan.
Muutamat olivat selvinneet jo aamupalallekin. Meidän bonjouriin vastattiin luultavasti ainakin puolaksi. Myös hiljaista nyökyttelyä esiintyi.
Kahviautomaatti oli rikki. Se eilinen kokki tuskaili meisselin kanssa avonaisen laitteen kimpussa ja haroi päätään sen näköisenä, että kovin tarkkaa tietoa ei ollut korjauksen onnistumisesta. Mutta ei hätää, emäntä hääräili huolehtivana kuin kanaemo ja kyseli kahvitoiveet kuntoon. Aamupala oli peruskauraa, hyvää juuri leivottua patonkia (kahviautomaatti oli hajonnut varmaan vasta äsken), juustoa, kinkkua, jurgurttia, muroja, mehua ja tietysti jotain makeaa leivonnaista. Ja sitä kahvia tuli myös. Kyllä tällä pärjäisi monet mutkat eteenpäin.
Monte Carlo rallin erikoistaipaleella
German Wingsin lentoturman muistomerkki
Aamuvarhaisella pakattiin kassit suurin piirtein järjestykseen, kipaistiin jälleen kirpakan pakkasen huurruttaman pihan läpi nauttimaan vatsan täytettä ja sitten päätettiin kävellä katsomaan piha-aluetta laajemmalti. Hämmästys oli suuri, kun tajusimme, että eräs vihreän pensasaidan reunustama alue oli 2015 vuorenseinämään lentäneen German Wingsin matkustajakoneen muistomerkki. Kaiveltiin muistin ja puhelimen syövereistä tietoja tuosta tapahtumasta. Lentäjä ohjasi koneen suoraan viereisen vuoren seinään mukanaan 149 matkustajaa. Vakavat mielenterveysongelmat olivat jääneet tämän työntekijän osalta huomaamatta.
Muistoalueella oli valokuvia menehtyneistä sekä kaikenlaisia pieniä muistoesineitä koruista muutamaan täyteen oluttölkkiin. Mieleen nousi Korsikalla oleva Henri Toivosen muistomerkki, jossa oli mm. muutamia täysiä viinipulloja. Nähtävästi mielijuomia oli haluttu tuoda muistopaikalle. Pieni alue oli koskettava. Takana kohosi vuorenseinämä, johon kone oli törmännyt. Siellä oli kuulema kultainen pallo törmäyspaikalla.
Huoltoon Gap:iin
Kassit autoon. Aurinko oli jo sulattanut ikkunat eikä hevosenkaan henki enää höyrynnyt. Teiden varsilla oli vielä varjopaikoissa hieman kuuraa, kun suuntasimme auton kohti Gap:n huoltoparkkia. Matka sujui yllättävän nopeasti, aamun liikenne oli hiljaista. Vai oliko pari päivää kestänyt jatkuva ratin veivaaminen notkistanut kuljettajan ranteet. Ja kartturikin hengitti melkein normaalisti kurvista toiseen kaarrellessa.
Gapissa emme yrittäneetkään saada autoa ihan huoltoparkin vierustoille, vaan ajettiin suosiolla vajaan kilometrin päässä olevalle pienelle aukiolle. Tilaa oli hyvin. Vähän liiankin hyvin, joten epäuskoisina tiirailtiin mahdollisia pysäköinnin kieltäviä pyörylöitä. Koska niitä ei missään näkynyt, lähdettiin kulkemaan kohti aurinkoista huoltoaluetta.
Pääsymaksuja ei perinyt täälläkään kukaan. Pitkässä ruokakojurivistössä oli tarjolla jos minkälaista sapuskaa. Aamupalan rippeet vatsassa maltettiin kulkea vielä eteenpäin. Porukan keskellä heilui ja huojui perinteinen rallisimulaattori. Armeija oli myös edustettuna muutamilla autoilla ja tietysti alppivarusteilla. Luultavasti Ranskassa armeija on edustettua melkein joka kyläjuhlissa. Ja sitten oli luonnollisestikin pari ralliaiheista tarviketta ja vaatetta myyvää kojua. Oli virallinen Monte Carlo Autoclubin osasto ja sitten Monte Carlo rallin osasto. Yleensä matkakaveri ei ihmeemmin kaupoista innostu, mutta nyt tuli silmiin semmoinen ihan outo ostokiilto. Kuulokin taisi mennä hetkellisesti. Terveys palasi jälleen normaaliksi, kun oli molempien osastojen pullottavat kassit kourassa.
Tuolta alueelta kulki pieni lyhyt polku varsinaiselle huoltoalueelle. Alue oli paljon sokkeloisempi kuin Jyväskylässä Paviljongin huoltoparkki. Täällä ei ollutkaan mitään halleja käytössä, eikä leveää keskuskatua. Toki tutut massiiviset huoltorakennukset Hyundailla ja Toyotalla hallitsivat maisemaa.
Aurinko lämmitti, paitasillaan katseltiin kaikki läpi, ja niinhän se nälkä alkoi kuljetuttaa meitä takaisin ruokakojujen alueelle.
Valittiin tarjonnasta piste, jossa myytiin kahdenlaista juustokuorrutettua pöperöä suoraan uunista. Ranskaksi oli nimet, joten suurinpiirtein oli tiedossa mitä saataisiin, mutta yllätystäkin oli mukana. Annokset olivat samankokoisissa foliorasioissa, kuin meillä on esimerkiksi kaupan makaronilaatikko. Lisäksi lastasivat tarjottimelle salaattia ja pari palaa uunituoretta patonkia. Juomat voisi käydä ostamassa viereisestä isosta telttahallista. Siellä oli runsaasti pöytiä, joihin pääsi syömään. Kiehuvan kuumat annokset olikin hyvä antaa jäähdytellä hetken, ennekuin alkoi haarukoimaan venyvällä juustokuorrutuksella olevaa sapuskaa.
Juomien nouto kävi ripeästi hallin keskellä olevalta pyöräkältä tiskiltä, jossa kymmenkunta hyväntuulista tarjoilijaa laski koko ajan olutta hanoista. Sai sieltä muitakin juomia, mutta olut taisi olla se yleisin pois kannettava. Tilasin samantien pari pientä tuoppia. Kannoin kirkkaanpunaiset Monte Carlo rallin logolla varustetut tukevat mukit pöytään. Kun huomattiin, että mukit saa mukaan, hain naureskellen hetikohta toiset. Nyt joutuisi ottamaan pienet keskipäiväsimakat, koska kuskihan ei pystynyt kovin montaa juomaan. Ruoka oli hyvää. Patongilla nuolaistiin viimeiset kermaiset liemet annoksista. Mikäs tässä oli lähteä vielä takaisin huoltoparkkiin pyörimään. Hiphei taas.
Ahtautuminen parkkihalliin Grenoblessa
Onneksi mukana oli tulostettu kopio ohjeesta hotellin yhteydessä olevaan parkkihalliin. Nimittäin halli oli piilotettu. Saavuimme kyllä suht jouhevasti yksisuuntaiselle hotellin kadulle. Tuolta kadulta meillä oli tarkka kartta kapealle parkkiin johtavalle kujalle. Vaikka oli tieto siitä, missä sen pitäisi olla, kuja oli niin kapea, että ajettiin tietysti sen ohi. Yksisuuntaisia katuja pitkin sukkuloimalla päästiin jonkun ajan päästä takaisin hotellin kadulle. Nyt köröteltiin kävelyvauhtia ja osattiinkin kääntyä auton levyiselle kujalle. Olihan siinä pieni kylttikin osoittamassa parkkiin, sitä ei vain oltu huomattu aiemmin.
Kuja vei pienelle sokkeloaukiolle. Piti nousta autosta katsomaan, ollaanko me edes lähellä oikeaa osoitetta. Maan alle johtavan luiskan varrella oli pieni laite, jossa oli numerot, pieni kaiutin ja ahaa, hotellin nimi. Painoin kaiuttimen summeria ja sieltähän se tuli tervetulotoivotus. Kun olin esitellyt itseni he avasivat liukuoven ja päästiin valuttamaan auto varsinaiseen ahtauden perikuvaan. Tyhjä ruutu autolle löytyi. Sen verran oli ahdas, että nousin pois autosta, jotta kuskikin pääsisi ulos sen jälkeen, kun auto oli ährätty paikoilleen. Naurettiin, että naapuriauton kuljettaja ei voi olla kovin suurikokoinen, koska kuskin oli täytynyt ähräytyä ulos kakkoskuskin ovesta. Tuon auton ja kuskin oven välissä oli noin 20 senttiä.
Jälleen kerran tässä oli yksi syy, miksi me suositaan suht pieniä autoja näillä reissuilla. Kylien ja kaupunkien kadut, parkit ja muut ovat tehty aikoja sitten, kun autot olivat aika paljon pienempiä. Olisiko osa rakennettu jo hevosten vai kenties muulien aikaan. Toisaalta pienikin parkkihalli on monesti parempi vaihtoehto kuin parkkipaikan etsiminen täyteen ahdetuilta kadunvarsilta. Se voi olla todella tuskastuttavaa. Tieto siitä, että hallissa on varattu paikka, vaikka pienikin, on helpottava. Kunhan se auto vain mahtuu sinne halliin. Kerran ollaan seurattu, kun isokokoinen muskeliauto ei päässyt parkkihallin tiukassa käännöksessä eteen eikä taakse. Nitkutteli sileäksi päällystetyllä alustalla yksitoikkoista rengassävelmää sentti sentiltä. Oli sen verran arvokas auto, että halusi välttää reunakosketuksia.
Mainio hotelli Grenoblessa, Rocky Pop
Kun parkkihallin ahtaudesta astuttiin hotellin hissiin, oli vastassa heti normista poikkeava meininki. Hissin iso peili oli koristeltu värikkäillä kirjaimilla ja keskelle oli jätetty vapaaksi sydämen muotoinen alue toivottamaan positiivista vierailua. Respassa oli käytettävissä itsepalvelu, jossa kirjaudut sisään ja tulostelet omat kulkukortit. Toki siellä oli ystävällinen henkilö toivottamassa tervetulleeksi ja varmistamassa että kaikki sujuu hyvin.
Mustat, pistemäisillä kohdevaloilla ja hauskalla bacmac kuvioidulla matolla varustellut käytävät johtivat valoisaan ja erittäin siistiin huoneeseen. Huoneesta avautui näköala kaupungin kattojen ylle sekä ympäröiville vuorille. Puolikaaressa olevalle parvekkeelle johti koko seinän korkuine lasiovi. Ulkona kuului raitiovaunun kohina ja kevyt kirskunta. Jossain lauloi mustarastas. Olipa hyvä heittäytyä hetkeksi pitkälleen ja katsella ulkona näkyvää maisemaa. Aurinko se vain jatkoi paistamista, vaikka olikin jo laskusuunnassa. Lumi vuorten huipulla alkoi jälleen värjäytyä punertavaksi. Avattiin iso telkkari ja selailtiin hetki kanavatarjontaa. Samalla tutkailtiin netistä alakerran ravintolan valikoimaa. Huoltovarikolla nautitut paistokset olivat enää muisto vain, uutta mahtuisi kohta.
Alakerrassa baarin vilkas puheensorina ja hauska ympäristö sai meidät jarruttamaan yhden oluen verran ennen ravintolaan suuntaamista. Tänään ei lähdettäisi enää minnekään haahuilemaan, nyt vain ruokaa massuun ja kunnon yöunet kehiin. Oli muutama päivä ollut aikataulutettua menoa, nyt on aika vain olla ja kulkea hitaalla tahdilla. No huomenna kurvailtaisiin taas jonnekin, mutta ihan rauhassa.
Ruoka oli maistuvaa, ympäristö siisti, palvelu ystävällistä ja kukkarokaan ei kovin huutanut avunhuutoja kun lasku tuli. Joten seuraavaa päivää kohti hyvillä mielin.
Aamupala oli todella erinomainen. Paljon oli tarjolla sekä kylmää, että lämmintä purtavaa. Tarjolle asettelu oli huoliteltu ja paikat pidettiin siisteinä. Ainoa huono puolihan mahtavassa aamupalasa on se, että aivan liikaa tulee tankattua. On toki kauan sitten luovuttu siitä, että kerralla lapetaan lautaselle kaikki syötävät. Voi hakea vähän kerrallaan sitä sun tätä. Jugurttibaari on itselle oman aamupalan innoittaja. Täällä maustamattomaan jugurttiin oli tarjolla 26! (Oli pakko laskea) eri lisuketta täydennykseksi. Tuli mussutettua eräskin pähkinä ja hedelmä poikineen.
Pienen aamupalan jälkeisen pakollisen levon jälkeen laskeuduttiin parkkihalliin jännittämään, oliko se viereisen auton kuljettaja yrittänyt ähräytyä takasin autoonsa. Lommovaara kun vaani. Ja jos oli siirtänyt autoaan, oliko älynnyt kenties jättää tilaa meille autoon ahtautumiseen. Samoilla sijoilla olivat autot, joten saatiin auto peretettyä ulos välösestä ja vielä käännettyäkin. Ovella naputeltiin saamamme ovikoodi ja liukuovi nousi ylos päästäen meidät uudelle seikkailulle.
Ajelulla Grenoblen ympäristössä ja väärinpäin olevia kylttejä
Lyhyt katselmus ranskalaiseen metsään
Metsään mentiin, muttei onneksi autolla. Ihan levikkeelle pysähdyttiin ja käveltiin ylös tuhtiin metsään suuntaavaa polkua. Hurjan jyrkkä rinne oli täynnä valtavan isoja mäntyjä. Kuljettiin pientä metsätietä eteenpäin ja ihmeteltiin. Nuita puita ei pysty korjaamaan millään tavallisella metsäkoneella, helikopteria tarvittaisiin avuksi. Ollaan seurattu kerran Sveitsissä juuri helikopteriavusteista metsänkorjuuta. Näytti hurjalta, hitaalta ja kalliilta puuhalta. Mutta täälläkin oli valtavia kantoja kertomassa, että joitakinn järkäleitä oli kaadettu ja ilmiselvästi kuljetettu pois paikalta. Kyllä meillä kotona on metsähommat paljon helpompia, vaikka joskus ryteikkö töitä teettääkin.
Pieni puro solisi vuorilta alas. Vesi oli kirkasta ja linnut lauloivat. Ei paljon keskitalvi tässä idyllissä painanut. Ilmanala ei kyllä ollut kovin lämmin auringonpaisteesta huolimatta. Varjoisassa kohdassa oli jääpuikot vielä roikkumassa kallion seinämästä.
Sunnuntairuuhkaa ja huonoa ääntämistä
Saavuttiin pikkukylään vai liekö kuitenkin ollut pikku kaupunki. Oli sunnuntai, päivä puolessa ja parkkipaikkaa ei löytynyt sitten millään. Oltiin jo luovuttamassa, kun puikkastiin vielä paikallisen jäähallin taakse. Yksi auton mentävä reikä löytyi ja hotellin parkkihallissa harjoitelleena pujotettiin auto siihen.
Kylän raitteja käveltiin ja katseltiin kuinka kaikki ravintoloiden terassit olivat aivan sullottuna täyteen ihmisiä. Täällä oltiin tultu syömään sukujen voimalla eikä ollut edes mikään erikoispyhä. Ihan normaali sunnuntailounas. Totesimme, että ei nyt yritetä noihin ahtautua sille meidän kahvipaussille, muutetaan suunnitelmaa. Jäähallin ohi autolle päin kävellessä hallin sisältä kuului aivan mahdoton älämölö, mekastus ja huuto. No mennäänpä katsomaan mikä niillä on hätänä. Selvisi, että eivät ihan kaikki kylän asukkaat olleet syömässä. Täällä oli pienten junioreiden harjoitusottelut käynnissä. Aina kun joku sai tehtyä maalin, alkoi rummutus ja pärinä ja rytmikäs kannustushuuto kaikua ympäri hallia. Siellä oli myös pikkutyttöjä myymässä pitsaa ja juomista. Tottakai piti tukea paikallisten hymynaamojen myyntitouhua. Kohta pitsat kourassa seurattiin penkiltä ottelujen kulkua. Ei kuitenkaan suu täynnä osallistuttu huutosakkiin.
Lähtiessä huomasin, että jäähallin kahvio oli auki, joten ajattelin käydä ostamassa vesipullon autoon. Setä seisoi tervehtien tiskin takana. ”Avevuu de löö, silvuplee?” Sanoin ja vilkaisin samalla sedän takana olevaa jääkaappia. Setä seisoi hetken kysymysmerkkinä, ojensi kätensä ja osoitti minun taakse jonnekin kauas hallin takaseinään. Siellä sitä olisi kuulema. Pyöritin päätäni ja toistin kysymyksen, varmuuden vuoksi delöö:n kaksi kertaa. No sieltä halavatun kaukaa sitä edelleen kuulema löytyisi. Sitten älysin osoittaa jääkaappia ja näytin kädellä miten juodaan. Silloin tämän ymmärtämättömän ilme kirkastui ja sanoi leveästi hymyillen aaa..deloo…deloo. Ja se oo oli hänellä kyllä semmonen o:n ja ö:n välimuoto. Ei siis missään nimessä puhdas oo. Lopulta kylmä Evian pullo kädessäni mietin, että on tässä ranskankielessä vielä hiomista. Ja mikä hemmettihän se olisi ollut siellä hallin takaseinässä se delöö.
Käsittämättömiä liikennesolmuja Grenoblessa
Iltapäivällä lasketeltiin viiden kilometrin mittaista suhtalaisen jyrkkää laskua takaisin kaupunkiin. Kaupungilla päätettiin käydä kurvaamassa juna-aseman kautta ja katsastamassa vähän seutuja valmiiksi aamua varten, kun tuotaisiin auto takaisin vuokraamoon. Oli jo saatu aiemmin vähänn semmoinen käsitys, että tämän kaupungin risteyksiä oli nähtävästi levennetty tai jotenkin vain sorkittu vuosien saatossa liikennemäärien kasvaessa. Semmoinen sekalaisuus oli ylimmäisenä mielessä, kun kaupunkia läpi kahlattiin.
Eräs risteys jäi erityisesti mieleen. Risteykseen tultiin viidestä eri suunnasta autoilla, joista yksi tuli alikulkutunnelista. Sitten siihen tuli lisäksi pyöräilijät muutamista suunnista sekä jalankulkijat, jotka puikkelehtivat tihentämään sotkua entisestään. Liikennevaloja ei. Vaikutti siltä, että tässä vain leijaillaan eteenpäin kuka parhaaksi näkee. Siitä se vain lutviutui. Kukaan ei jäänyt alle eikä käsittämätöntä kyllä yhtään tööttäystä kuulunut. Olikohan sunnuntailla jotain tekoa kärsivällisyyden kanssa.
Eräs toinen risteys meinasi sitten jäädä ylittämättä. Navigaattori näytti, että tuo kohta tuleva risteys pitäisi jatkaa yli. Meillä oli kaksi kaistaa ja vastaan tulevilla kaksi kaistaa. Mutta mutta. Navigaattorin viiva näytti, että risteys ylitetään koukkaamalla omituisesti reilusti oikealta tulevien kaistojen yli ja koukataan takaisin tälle menolinjalle jatkamaan sen jälkeen etenemistä. Onneksi risteys oli tyypillinen, eli tajuttoman hidas, joten ehti tarkkailla navigaattoria ja varsinkin edellä ajavien autojen edesottamuksia. Ja niinhän yksi auto meidän edellä halusi myös jatkaa suoraan eteenpäin. Se kääntyi liikennevalojen jälkeen oikealle, sitten siitä sivulta tulevien kaistojen yli ja sitten suoraan vastapäiselle jalkakäytävälle! Tai siltä se näytti. Siellä oli semmoinen valkoinen kaide, jonka takaa puikastiin kapeaa ränniä takaisin alkuperäiseen suuntaan menevälle kaistalle. Tie ei kyllä enää jatkunutkaan kaksikaistaisena vaan oli muuttunut kapeaksi yksikaistaiseksi väyläksi. Tuon risteyksen ylityksen jälkeen tuumattiin, että hulluja nuo Grenoblelaiset.
Kaduilla seikkailun jälkeen parkkihalli löytyi heittämällä ja autollekin oli vapautunut ruhtinaallinen paikka, jossa sai molemmat ovet auki. Nyt huoneeseen levähtämään hetkeksi, keittämään nespressolla kahvit ja sitten vähän tutkimaan tätä kaupunkia, olisiko kävelemällä järkevämpiä kulkureittejä. Kahviin lorautettaisiin kyllä tujaukset pastista.
Iltakävelyä riippusillalla ja katusoittaja
Matka jokimaisemaa ihailemaan oli leppoisa. Yhtä leppoisa oli tunnelma leveällä riippusillalla, josta on otettu varmaan kuvat jokaiseen Grenoblen matkailumainokseen. Ne neljän palleron koristamat köysiratakuvatkin olivat lähtöisin täältä. Sunnuntai-illan lorvehtijoita oli jokiranta täynnä.
Sillalla soitti oikeinkin taitavalta kuulostava katusoittaja. Ihailtiin auringossa lekottelevia värikkäitä talorivistöjä ja soittajaa pastiskahvin kohottamissa tunnelmissa. Kiivettiin vastapäisellä rannalla vanhoja graniittiportaita pitkin ylös katselemaan jokea ja kaupunkia tästä vinkkelistä. Hämärä alkoi laskeutua pikkuhiljaa, joten tuumattiin että olisikohan se aika lähteä kyselemään iltapalan perään hotellille.
Täpärälle mennyt junalle saapuminen eli juoksua loppumatka
Tässä taisin aikaisemmin antaa vinkin että saavu juna-asemalle ajoisa. Nyt voin allekirjoittaa vinkin täydestä sydämestä.
Meillä oli matkaa asemalle ja sen vieressä olevalle auton vuokrauspisteelle kaksi ja puoli kilometriä. Eli reippaasti kävelemällä olisi sen taittanut puolessa tunnissa. Me varattiin aikaa kuitenkin kaksi tuntia. Olisihan aamuruuhka käynnissä tuossa käsittämättömien risteysten kaupungissa.
Kiiteltiin ja hyvästeltiin henkilökunnan edustaja. Automatkan helpoimmaksi osuudeksi osoittautui se pieni kapea kärrytie parkista kadulle. Suurinpiirtein siitä alkoi tuska. Joka paikka oli ruuhkasta tukossa. Risteyksissä kukaan ei malttanut jäädä odottamaan valojen vaihtumista risteysalueen eteen, vaan työntyivät tukkimaan koko risteyksen. Ihan sama oliko alla katu vai raitiovaunuraiteet. Kävelytietäkin pitkin painelivat muutamat Minullaonhullunkiire-kuljettajat. Navigaattori tutkaili koko ajan muuttuvaa ruuhkatilannetta ja siinä vaihtuivat vaihtoehtoisten kulkureittien värit oranssista punaiseen. Eli perusruuhkasta todella pahaan ruuhkaan. Kun tunti oli liikuteltu autoa muutaman auton mitan kerrallaan, alkoi epätoivo valua jäseniin. Matkaa oli jäljellä vielä melkein kilometri. Junan lähtö lähestyi ja sovittu auton luovutusaikakin oli jo mennyt. Yritin etsiä navigaattorista vähemmän värikkäitä vaihtoehtoisia reittejä, mutta kaikki näyttivät pitkiä punaisia jaksoja.
Lopultakin, kun matkaa oli vielä noin puoli kilometriä, nappasin navigaattorista erään vaihtoehdon, josta ruuhkat näyttivät lähtevän hellittämään. Ja yhtäkkiä tie oli auki. Junan lähtöön oli alle 20 minuuttia. Muutaman minuutin päästä kurvattiin Europcarin pihaan. Siellä oli tietystikin auto tukkimassa palautuspaikalle johtavan väylän. Huusin heille, että pliis siirtäkää auto, meidän on jätettävä tämä välittömästi, juna lähtee juuri. He vastasivat ihan rauhallisesti, että jättäkää vaan auto siihen. Ai niin, ollaan ranskassa. No niin tehtiin, polkupyörien eteen pienelle levikkeelle. Riuhtaistiin kassit ulos autosta. Kiitin isosti itseäni, että olin eilisellä matkalla järjestänyt kaikki tavarat jo pois lokeroista ja tarkistanut penkit ja lattiat. Ja että olimme käyneet myös tankilla. Tässä vielä tankkailemaan. Ryntäsimme sisälle, painettiin avaimet tiskiin ja huohotettiin, että auto on tuolla, juna lähtee, olemme pahoillamme, nyt on mentävä. Kysyivät onko kaikki ok, onon, nou vahinkoja. Merci and goodbae. Samantien lähdettiin juoksemaan kohti asemaa. Kelloa ei enää uskaltanut katsoa. Hitto, asema olisi sisältä ihan outo, eli olisi tuurista kiinni miten nopeasti löytyisi oikea raide.
Voi sanoa että tuuriakin oli, kun juostiin juuri oikeaan suuntaan, ja näytöllä näkynyt E-laituri aukesi portaiden nousun jälkeen eteen. Ja jumankekka juna oli vielä siinä. Joku virkailija neuvoi juuri junaan nousevaa asiakasta, huohotetttiin ohi ja hypättiin kyytiin. Väärää vaunu tietysti. Ihan sama, pääasia, että oltiin junassa, täältä ei poistuttaisi ennen pariisia.
Hikisinä ja vieläkin hieman huohottavina kuljettiin seuraavaan vaunuun ja löydettiin omat paikkanumerot. Samassa juna lähti liikkeelle. Huojennus luultavasti on se oikea sana, joka valtasi koko jännittyneen kropan. Onko karkkia, kysyi hymyilevä matkakaveri. Alettiin hiljelleen tutkia millaiseen vaunuun sitä olikaan päädytty. Ykkösluokasta oli maksettu muutama kymppi ylimääräistä. Olihan se hienoa olla juuri nyt tässä ihmettelemässä vaikka moniosaista eteen kääntyvää pöytätasoa. Sieltä löytyi myös läpän taakse piilotettu peili. Peilikuvasta kurkisti hiestä kiiltelevä naama, joka virnisti itselleen. Semmonen aamu oli se.
